Miten paljon elämästä meneekään hukkaan odotellessa! - R. W. Emerson

Meidän kodista tuli sitten sairastupa tiistaina! On aina yhtä "ihanaa" sairastaa, saada joku känkkäränkkäpöpö itseensä ja taistella sen kanssa aikansa. Luulenpa, että tässä aletaan olla jo voiton puolella. Tosin saan hallitsemattomia kyynelehtimiskohtauksia jatkuvasti, kiitos siitä aivastukselle, joka joka kerta jättääkin tulematta. Nessutkin on olleet kovassa käytössä ja ovat edelleen. Nenä on punainen ja iho rikki alituisesta niistämisestä. Hienoa, yritäpä rasvata sitä, kun sattuu niin tajuttomasti. En suosittele. Että maailmassa voi olla jotakin niin pientä, joka kaataa meidät sänkyyn. Eihän sitä pöpöä voi edes nähdä. Ja kaikenlisäksi se känkkäränkkäkin tarttuu jostain syystä todella helposti. Siitä pitäisi flunssan oireissa varoittaa.

Rasittavaa on myös se, miten kaikki muu jää sairaana aina tekemättä. On niin luvattoman helppo huijata itseään sairauden varjolla. Pitäisi ja pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta kun... Juuri näin, olen lukenut joka päivä ehkä 1 aukeaman tenttikirjasta, sitten on alkanut väsyttää ja kipeänähän on nukuttava. Pienoistutkielmaakaan ei ole voinut työstää, koska olen kipeä. Rasittaa, koska haluaisin saada asiat tehtyä, mutta surkea keskittymiskykyni on lomalla Tahitilla silloin kun olen kipeänä. Odottaminen ei ole se meikäläisen juttu. Joten, voisin jo tervehtyä ja saada hommat haltuun.

Jotta lopettaisin hetkeksi teiniangstailuni, niin voisin todeta, että ainakin meidän ikkunasta on mukava katsoa ulos (ihan vaikka sairaanakin). Puissa ei ole enää lunta ja aurinko paistaa. Se tietää sitä, että kesä tekee tuloaan ja kevät aurinko alkaa lämmitään. Se tietää myös sitä, että omat synttärit lähestyy. En oikeasti keksi ihan heti hauskempaa kotipuuhaa (jos jätetään joku kuitenkin mainitsematta), kuin ystävien ja sukulaisten kestittäminen. En pidä leipomisesta, mutta kerran vuodessa on kiva pistää hösseliksi ja tehdä herkkuja ja tarjota niitä suvulla ja ystäville. Yhdeksi päiväksi minustakin tulee oikea kodin hengetär :)

Tyytyväisyys on korkein onnen muoto. -Tuntematon n.200 eKr.

Tämä tyttö pääsi tänään maistamaan vanhaa kunnon poniaikaa! Kannattaa aina sanoa mitä ajattelee, sillä tänään sain pitkästä aikaa kokea tahtojen taistoa pippurisen ponitapauksen parissa. Hieno kokemus pitkästä aikaa, en olekaan hetkeen saanut moista kokemusta. Ihana ja vekkuli ratsuni oli tänään Napsu, vasta 5-vuotias ratsun alku. Tässä sen huomaa, kuin vaikeata on yleensä edes kävellä suoraan. Niin, ja pimeässä muuten on mörköjä, uskokaa pois! Ja "pohkeenväistö, siinäpä vasta tylsä laji" sanoo Napsu. Yritettiin joka suunnasta päästä pois liemestä ja kun homma ei muuten sujunut, niin stepattiin paikallaan, kiemurreltiin ja yritettiin juosta pois paikalta. Ei tiennyt poika mihin puuhaan lähti, kun tämän tytön kanssa alkoi moisesta asiasta vääntämään kättä. En meinaan ihan heti anna periksi. Laukkaaminen oli aika villiä: hirveää kyytiä liikkeelle, sit rauhotuttiin, alettiin käveleen ja taas tuli kiire päästä vauhtiin. Sitten vähän steppailtiin, yritettiin heitellä pyllyä ilmaan ja yritettiin livistää muiden perään! Ah, ponit <3

Voin kyllä sanoa aivan suoraan, että kaipaan noita pippurisia tapauksia. Samaan hengenvetoon täytyy kyllä todeta, etten jokaisella kerralla jaksa käydä suurta taistelua mörköjen olemassa olosta, mutta ihanan virkistävää! Aina on niin tärkeää ja mennään prikulleen sinne tai tänne. Pitkästä aikaa joutu ihan keskittyyn siihen, että pysyi selässä ja ettei poni päättänyt lähteä päättömään kiitoon ympäri kenttää. Luojan kiitos tasasemmille hevosilla, mutta luojan kiitos on olemassa poneja! Siinä vasta onkin Persoonia isolla P:llä. Olen ikuinen ponifani, vaikka salaa ihailenkin suuria ja näyttäviä hevosia, niin silti rakastan kipakoita poneja.

Kaiken muun lisäksi kaviokaverilla on oltava vähän luonnetta. Napsu pusutteli minua jo ennen kuin ehdin edes karsinaan. Vetoketjut ja narut ja vipstaakit olivat kaikki vaarassa. Poni meinaan laittoi kaiken mahdollisen suuhunsa ja maistoi ihan jokaista asiaa mihin ylettyi. Korvan takaa löytyi paras paikka ikinä rapsuttaa! Ihanaa, kun ponien kanssa saa käydä koko ajan suurta keskustelua ja teatteria. Niihin ei ikinä kyllästy ja jokaisella kerralla niillä on takataskussa uusi jekku valmiina. Lisää poneja tähän maailmaan, kiitos!

Haasteet tekevät elämästä mielenkiintoisen - ja niistä selviäminen tekee elämästä merkityksellisen. -Joshua J. Marine

Mikä ihan tosissaan voisi olla hienompaa kuin onnistua jossakin melkolailla nappiin? Jos jonkin asian tiimoilta olen kokenut viime viikkoina onnistumista, niin ehdottomasti ne ovat liittyneet hevosiin ja ratsastukseen. Jokaiselle ratsastustunnille olen lähtenyt yhtä toiveikkaana ja ehkäpä juuri tuosta toiveikkuudesta on saanut alkunsa periksiantamattomuus ja yritteliäisyys. Vaikka en olekaan mikään mahtava ratsastaja, niin jokaisella tunnilla olen kokenut erittäin suurta onnistumisen iloa. Ja kyllä, istunnassa on vielä parantamista ja omassa kunnossa... Niin on monessa muussakin. Oikeaan suuntaan ollaan kuitenkin koko ajan menossa ja tunnen itseni joka kerran jälkeen paremmaksi tällä saralla.

Onnistumisen tunne on kaiken kaikkiaan hieno tunne. Minulla on paha tapa ryhtyä perfektionistiksi, jos johonkin tosissani ryhdyn. Työni tahdon hoitaa kunnialla ja nyt, kun olen löytänyt oman alani myös koulun suhteen, myös koulumenestykseni asettaa minulle paineita. Minulla on kassapisteessäni kaikki oltava juuri niinkuin normaalistikin. Jos tauottaja on jättänyt kuitit sotkuun, ne on heti saatava suoraan. Tenttien palautuksessa/kurssinumeroiden tarkistuksessa sydämeni lyö aina tiuhempaan tahtiin ja perhoset pyrähtää vatsassa pörräämään. Onpas rankkaa yrittää olla täydellinen!

Jokin kumma juttu on kuitenkin siinä, että ratsastuksessa en aseta itselleni stressiä etukäteen. Mennessäni tallille olen vain innoissani ja odotan tulevaa, minkä hepan saankaan tällä kerralla... Vaikka aluksi olisikin pikkuisen jännityksen perhoset masussa liikkeellä, niin siltikin, hevosen selkään kivutessani kaikki jännitys kaikkoaa. On ihana tunne päästä ajattelevan olennon kyytiin ja saada se vielä kulkemaan kuten itse haluaa. Ja aina parempi, jos hevosessa on kunnolla luonnetta. Kiitos Lulu, Enska ja Hiiri, jotka ovat tähän mennessä saaneet ratsastuksestani suuren elämyksen.

Se, minkä opit koulun jälkeen on tärkeää. Muuten tiedät vain sen, minkä kaikki tietävät. - Henry L. Doherty

Sitä olisi taas maanantain kunniaksi tarjolla puuhakas viikko. Puuhailu on kivaa, koulu vain on se, mikä lisää viikkoon pienen stressimomentin. On pökerryttävän turhauttavaa opetella asioita, jotka ei liity varsinaiseen koulutukseen. Minä en tee tulevaisuudessa lääkehoidolla mitään. Ja kylläkyllä, ymmärrän miksi! On tärkeää ymmärtää peruslääkintää, haittavaikutuksia ja lääkehoidon ongelmia. Pitäisi yrittää nyt asennoitua tähän oikealla fiiliksellä. Silti, kun tietää ihan oikeasti mitä ajattelee, niin siinä ei mielikuvaharjoittelu auta. Uskokaa vaan, voin ilmoittautua olevani hankala tällä saralla. Kun jotain on tullut päätettyä, niin tarvitsen ihan kiitettävän painavat perustelut muuttaakseni mieltäni. Kun asia nyt vaan on niin. On aina ollut. Tulee aina olemaan. Piste.

Tänä iltana pääsen kuitenkin nauttimaan työnteon ihanasta maailmasta, joten lääkehoito voidaan unohtaa tämän illan osalta. Heitän sen aivojeni perimmäiseen nipukkaan, jos sellainen on mahdollista. Minä kuitenkin pidän työstäni tällä hetkellä. Se on tulevaankin työhöni hyvää reeniä! Erilaisia ihmisiä, erilaisia tilanteita, sanavalmiutta, ystävällisyyttä ja mikä tärkeintä: hienotunteisuutta. Tervetuloa kaupan kassalle. Voin luvata, että se näyttää helpommalta, kuin se onkaan. En ala väittämään, että se olisi hurjan raskasta työtä tai megalomaanisen vaikeaa. Tosiasia on kuitenkin, että niinä rankimpina päivinä on ilonaiheet keksittävä pienestä. Onneksi niitä päiviä on ani harvoin ja voin tyytyväisin mielin sanoa pitäväni siitä mitä teen. Koen vielä olevani hyvä siinä. Näin pönkitetään muuten itsetuntoa, kun on ensin valitettu koulusta. Kannattaa kokeilla!

On muuten koulun puolesta epäreilua tunkea viikon alku täyteen ohjelmaa, kun edellinen viikko on ollut lähes lomailua. Se on kyllä tullut tarpeeseen, lomailu kouluun menemisen osalta siis. On ollut hyvää aikaa perehtyä siihen "ihkuun" lääkehoitoon. Jos olisin ollut fiksu, niin olisin tietysti vielä suunnitellut mistä teen pienoistutkielman, aloitellut portfoliota sekä tehnyt mahdollisesti jo loppuun ensiaputehtävän. Niin, ja lukenut maaliskuun tenttiin. Mutta ehei, tämä tyttö on oppinut elämään hetkessä, tätä päivää! Jos tarjotaan vapaa-aikaa, niin tehdään sitä mitä ehdottomasti on akuuttia ja sitten voidaan rentoutua... vieläpä hyvällä omallatunnolla!

Tämän viikon suuri ilopilkku on torstain ratsastus... ainiin, ja ehkä keskiviikon elokuva! Katsotaan, eiköhän tämä viikko ole samanmoinen kuin muutkin. Menee omalla painollaan. Olen oppinut äitiltä erittäin tärkeän opin: kaikilla asioilla on tapana järjestyä! Se on NIIN totta.

Ihminen, joka ei näe unia on kuin ihminen, joka ei hikoile. Hän varastoi itseensa paljon myrkkyä. - Truman Capote

Olipas tosiaan hieno aloitus päivälle: herääminen painostavasta unesta. Uni ei ollut perinteinen painajainen, mutta se sisälsi kuitenkin niin paljon patoutuneita ajatuksia ja mielipiteitä, että niiden keskeltä herääminen oli ahdistavaa. Ystävät, joiden ajatusmaailma ei kohtaa kanssamme, yhteisen ajan merkitys perheen ja avomiehen kanssa, sekä oma käyttäytyminen olivat avainsanoja unessani. Yksi kun haluaa tehdä toista ja toinen toista. Siinä pitäisi revetä moneen osaan ja pystyä silti olemaan yksi. Oma reaktioni on kiukuttelu. Kiukuttelu, jota vihaan niin paljon! En vain pysty lopettamaan, kiukku kumpuaa jostain sisältä ja se on pakko päästää ulos.

Miksi ei voisi sitten vain todeta asioiden olevan niin kuin ne on? Miksei voisi kertoa mitä ajattelee? Jos sanoisi sen sillä tavalla nätisti... Ehei, minä olen kyllä sillä saralla varsinainen pelkuri. Joku tekee asian noin ja minä en halua, että se tehdään niin. Kunpa olisikin vain niin helppoa kertoa mikä omaa mieltä painaa. Ongelmanahan tässä on se, etten aina tiedä itsekään. Toisinaan sitä on niin ahdistuneella tuulella, ettei pysty hallitsemaan tunteitaan laisinkaan. Ehkäpä silloin takana onkin ollut ahdistava uni, jota en vain saa palautettua mieleeni. En minä siitä nauti, että koko ajan tekee mieli purskahtaa itkuun ja pieninkin sana tai ele saa minut räjähtämään. Olisi ihan kiva pystyä olemaan normaali ja unohtamaan nurkissa kummittelevan monsteri-Nelliksen.

Onneksi, ainakin tässä tapauksessa, monsteri pysyi suurimmaksi osaksi nurkassa ja päivä pääsi normalisoitumaan. Ehkä syynä oli aina niin ihanien tenttikirjojen maailma, tai sitten vain yksinkertainen ja uskomaton oman itsensä rauhoittaminen. Nojaa, veikkaan kuitenkin ensimmäistä vaihtoehtoa. Ei tässä nyt sentään vielä niin hyviä itsekontrolloijia olla. Ehkäpä joku päivä monsteri muuttaa meidän nurkasta vaikka häkkivarastoon ja tule käymään vain hyvin harvoin. Sitä päivää odotellessa...